Yli puolitoista vuotta tässä näköjään mennä vilahti, ennen kuin sain aikaiseksi edes vähän päivitellä kuulumisia tänne.
Paljon, todella paljon on tapahtunut - ja enimmäkseen vain kaikkea ikävää. Edellinen päivitys taisi kertoa suosikkipentuni Quickstepin yllättävästä kuolemasta reilun viikon ikäisenä. Se oli vain alkusoitto surulliselle menetysten sarjalle, jonka myötä voin vain jättää hyvästit sekä Santtulan katalakasvatuksen historialle että tulevaisuudelle.
Tosin seuraava ikävä tapaus oli äitini kaatuminen ja reisiluun murtuminen reilu viikko Quickstepin jälkeen. Tarkoitus oli, että omat vanhat koirani elelevät hänen kanssaan maalla Ikaalisissa penturumban ajan ja minä keskityn pentuihin/nuoriso-osastoon ja Kiraan Ruovedellä. Eräänä iltana tuli sitten soitto, joka pisti suunnitelmat uusiksi. Äiti joutui viikkokausiksi sairaalaan, eikä toipuminen kotikuntoon tk:n vuodeosastolla ilman mitään kuntoutusta vaikuttanut ollenkaan varmalta. Vaikeuskerroin pentujen kanssa lisääntyi lähes ylivoimaiseksi. Naapuriavulla selvittiin. Ajoin päivittäin edestakaisin Ikaalisten ja Ruoveden väliä (liki 80 km, iso osa matkasta surkeaa soratietä) huolehtien kahdesta laumasta sekä tietysti pentujen katsojista. Naapuri oli Kiran ja pentujen kanssa yöt ja aamut, minä Ikaalisissa omien neljän (Ossi, Miisa, Viivi ja Naava) koiran kanssa. Iltapäivällä ajoin Ruovedelle pentuja hoitamaan ja puolenyön paikkeilla takaisin. Nukkuminenhan on yliarvostettua. Jossakin välissä kävin sitten aina tk:ssa äitiä katsomassa.
Samaan aikaan äidin onnettomuuden kanssa myös tulevaisuuden toivoni Maisa (Santtulan Palma A/A 0/0 0/0) sairastui. Ensin hoidettiin keuhkokuumeena, mutta eläinlääkärin vaihdon myötä karmea totuus paljastui. Maisalla oli joku mystinen, äärimmäisen harvinainen autoimmuunisairaus, jonka lopullinen diagnoosi jäi arvailujen varaan. Trombosytopenia? Joka tapauksessa nuorten narttujen juttu, juoksu saattaa laukaista, ja Maisallehan sitten kävi juuri näin. Parin viikon toivon ja epätoivon raastavien päivien jälkeen kaikki keinot oli käytetty, oli pakko luovuttaa. Musertava tilanne!
Tässä vaiheessa joillakin besserwissereillä olikin jo enemmän tietoa kuin yhdelläkään eläinlääkärillä, jotka Maisaa hoitivat (tai pentuja siruttivat ja tarkastivat). Perinnöllistä! Ja ehdottomasti yhteydessä Quickstepin kuolemaan (ehkä jopa äitini lonkkamurtumaan?) Eläinlääkäreiden mukaan todella harvinainen juttu, muutama tapaus Etelä-Suomen suuressa 24/7 eläinsairaalassa Univet (Vethaus) Hattulassa vuodessa, "mutta aina joku selviää". Toverituomioistuin tietää kuitenkin tietenkin paremmin. Perityminen on tietysti hiukan hankalaa senkin vuoksi, että nartut kuolevat tähän hyvin nuorina parin ensimmäisen juoksun sysääminä, niistä ei tule jalostuskoiria.
Muutaman viikon äiti-, pentu-, Maisa-, Ikaalinen-, Ruovesi- ja ajorumban jälkeen loma loppui ja pennut lähtivät maailmalle. Äiti kotiutettiin (halusi itse kotiin) todella surkeassa ja pärjäämättömässä kunnossa. Ajorumba siis jatkui, kuljin töihin Ikaalisista ja huolehdin äidistä. Illat paperitöitä, kuten tähän työhön kuuluu. Ossin päivät alkoivat tulla täyteen ja eräänä aamuna aikaisin töihin lähtiessäni se ei enää tahtonut tulla ulos. Oli tullut aika tehdä todella raskas päätös. Kuusitoista vuotta ja kuukausi yhteistä matkaa, nyt oli tultu lähtöterminaaliin.
Onneksi sentään Q-ukoilla kaikki oli hyvin.
Syksy ja talvi meni pitkää työpäivää tehdessä, ja ajellessa.
Seuraavana kevättalvena hiihtolomalla ajelin Ouluun tapaamaan kahta Q-ukkoa ja Kiraa. Kira oli ehkä vähän tavanomaista vaisumpi ja venytteli välillä "rukousasennossa" etupää maassa. Omistaja sanoi soittaneensakin aamulla päivystykseen, mutta siellä ei pidetty niinkään kiireellisenä tapauksena. Vietettiin mukava päivä Pardon ja Timmyn kanssa.
Seuraavalla viikolla tuli ikävä puhelu Kiran omistajalta. Lääkärissä oli käyty ja ultrassa näkyi jotain epämääräistä ylävatsassa. Eläinlääkäriaseman asiantuntija oli kuitenkin lomalla, lisätietoa sitten seuraavalla viikolla. Syytä huoleen kuitenkin oli. Matkaan kovat kipulääkkeet.
Kira kipuili, mutta lääkkeiden turvin meni paremmin ja se vietti vielä viimeisen sunnuntainsa Pardo-poikansa kanssa metsässä leikkien. Maanantaina tutkittiin tarkemmin, avattiin vatsa ja todettiin, että ylävatsan kasvain oli kietoutunut mm. aortan ympärille. Kira lähti leikkauspöydältä autuaammille paimennuslaitumille, alle nelivuotiaana. Neljäs minulle äärimmäisen tärkeä koira noin puolessa vuodessa.
Seuraavaan luopumiseen menikin sitten taas puolisen vuotta. Miisa (12,5 v.) eli tosi pirteän ja iloisen kesän, mökkeili ja osallistui mm. naapurintädin viisikymppisille, jotka kestivät aamuun asti. Kun minulla taas työt alkoivat ja siirryimme Viivin ja Naavan kanssa Ruovedelle, äiti (joka muuten kotona kuntoutui lähes tulkoon entiselleen ja pärjää edelleen mainiosti yksin omakotitalossaan) kertoi, että Miisa ikävöi meitä ja on vähän hiljainen. Meidän Ikaalisissa ollessa Miisa oli lähes yhtä pirtsakka kuin aina, ehkä jotain pientä väsymistä oli havaittavissa. Sitten jotain tapahtui ja kunto romahti. Miisa nukkui tuntikausia tosi sikeästi, heräsi ja meni ulos, kiersi siellä vauhdilla päämäärättömästi ympyrää eikä siihen oikein enää saanut kontaktia. Taas oli raskaan päätöksen aika.
Nyt kanssani siis asustavat enää Viivi ja Naava, parhaat kaverit. Kulunut aika on opettanut paljon paitsi elämän oikullisuudesta ja koiraharrastuksen ikävästä puolesta, myös ihmisistä. Lopulta aika harvassa ovat ne, jotka oikeasti välittävät, tukevat ja ymmärtävät, silloin kun oma jaksaminen on hyvin vähissä. Selkäänpuukottajia kyllä löytyy.
Meillä ei siis ole pentusuunnitelmia, eikä mitään muitakaan suunnitelmia. Minulle on tehty selväksi, että näyttelyharrastus on naurettavaa ja on väärin, että "pakotan" (=suosittelen) kasvattini näyttelykäyntiin. Lonkkakuvautan väärässä iässä jne.(Mikä on oikea ikä?) Q-ukkojen kohdalla olen luopunut "kasvattajaohjauksesta". Ehkä on hyväksi katalakasvatukselle Suomessa, että näyttelyissä ei käydä eikä koiria kuvata?
Toiveissa on, että saan pitää tuon katalakaksikon ilonani vielä piiitkään. Yritän olla sekaantumatta katala- tai mihinkään muihinkaan koirakuvioihin. Ollaan ihan kotona vain. Ei ärsytetä ketään ja toivottavasti saadaan olla rauhassa.
