sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Elämänmuutos...

Sen verran elämänmuutosta on tapahtunut, että aloitin uuden blogin Vuorottelijan muistiinpanoja.

http://vuorottelija.blogspot.fi/

Olen nyt siis vuoden loppuun asti vuorotteluvapaalla. Koirakuviot "harrastusmielessä" ovat minimissä, muuta tekemistä tuntuu löytyvän ihan riittävästi. Tietysti omat koirat Viivi ja Naava ovat iso osa jokaista päivää, mutta yritän ehtiä muutakin. Tuolta toisesta blogista voi kurkkia, mitä täti tekee, kun ei ole töissä :)
Täällä taitaa toistaiseksi olla vähän hiljaisempaa.
Pitää kuitenkin mainita, että Helsinki World Dog Show´ssa eli Maailmavoittajanäyttelyssä Herra Töpönen oli ainoa edustamassa oleva kasvattini. Nykyään tituleerataan Maailman Veteraani Voittaja Santtulan Nemoksi. ROP-koira oli taas kerran Ossi-papan pojanpoika (Miisan veljenpoika siis) Morris Ruotsista.
Herra (nykyään myös viralllisesti Lordi, koska omistaa palan maata Skotlannista) Töpönen sisaruksineen täytti elokuussa yhdeksän vuotta. Onnea myös Mundo, Rölli, Kosonen, Tosca ja Venla!

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Surullinen viikonloppu

Kesälomakelit eivät ole olleet ihan parhaasta päästä. Juhannusta vietettiin mökillä takkatulen ääressä, ulkona muutama aste, mutta plussan puolella kuitenkin. Talviturkki on vielä minulta kastamatta. Sateet ovat nostaneet Kyrösjärven pintaa niin, että laiturin ritilät lähtivät narukiinnityksistäni huolimatta kellumaan. Kahluuhousut piti pukea, että sain ne raahattua rannasta takaisin paikoilleen. Nyt ne on sitten kiinnitetty nippusiteillä.
Koirat ovat lotranneet vedessä joka päivä. Niitä ei kurja keli haittaa ollenkaan. Onpahan mukavampi lenkkeillä.
Heti loman alussa tein pari reissua, Tallinnaan ja Pietariin. Pietarin-reissu oli oikein onnistunut, vaikka ei sitten päästy sinne, minne varsinaisesti oltiin menossa: Pietarhoviin. Upea kaupunki ja niin paljon nähtävää, että pitänee mennä vielä loppukesällä uudestaan, ainakin sinne Pietarhoviin tai Tsarskoje Seloon.
Heti juhannuksen jälkeen tuli ikäviä uutisia Ruffe-kasvatistani. Se oli alkanut sunnuntaina oksennella eikä suostunut syömään mitään. Vesi sentään maistui. Puhelun aikana kävi ilmi, että se oli pihistänyt sellaisen grillattavaksi tarkoitetun maissin. Olen kerran ollut eläinlääkäriaseman odotushuoneessa, kun leikkauksesta tuli koira, joka oli saanut suolitukoksen juurikin grillimaissin karasta. Niin Ruffekin. Ruffen kohdalla vain oli niin ikävästi, että omistaja oli työttömäksi jouduttuaan sanonut Ruffen vakuutuksen irti, leikkaus olisi maksanut ainakin tonnin, ja se oli liikaa. Jo aikaisemmin oli harmia, kun Ruffelle puhkesi epilepsia ja nekin lääkkeet tietysti maksoivat. Niinpä Ruffe joutui perjantaina lähtemään paremmille paimennuslaitumille. Tosi surullista! Muistakaahan ihmiset huolehtia koirien vakuutukset kuntoon tai muuten varautua siihen, että ihan hetkessä voi tapahtua jotakin, joka on ihan hoidettavissa, mutta maksaa...ehkä paljonkin.
Lauantaina olimme sitten ihan läheisimpien kanssa saattamassa "kenneltyttöäni" Rauhaa Ikaalisten kirkkomaahan. Korkeasta iästään huolimatta Rauha oli oikeastaan ainoa, jonka huomaan voi koirat huoletta jättää reissujen tai sairastamisien aikaan. Kun Viivin reidessä oli reikä ja kauluri päässä tai kun Viivin sektio-haava repesi kokonaan ja jouduttiin uudestaan avaamaan ja sulkemaan koko vatsa, Rauha tuli hoitamaan työpäivieni ajaksi (niin pentuja kuin Viiviäkin). Mundon ollessa luonani välillä viikkoja hoidossa "edellisessä elämässään", Rauha tuli sille seuraa pitämään, koska poikaa kovasti itketti, kun ovi perässäni sulkeutui, vaikka vain roskapussin viemisen ajaksi. Jo berniajoista asti Rauha kuului usein oikeastaan talonväkeen, ja olihan heidän perheessään kaksi santtulalaista berniä...ja yksi kotia vaihtanut Boniton-katala, jonka henki pelastui, kun se kauttani löysi uuden kodin Juhtimäestä.
Eräs aikakausi on päättynyt.
Jospa se kesä vielä ennen syksyä alkaisi?

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Hiljaista, hiljaisempaa ja yhä vain hiljenevää...

Yli puolitoista vuotta tässä näköjään mennä vilahti, ennen kuin sain aikaiseksi edes vähän päivitellä kuulumisia tänne.
Paljon, todella paljon on tapahtunut - ja enimmäkseen vain kaikkea ikävää. Edellinen päivitys taisi kertoa suosikkipentuni Quickstepin yllättävästä kuolemasta reilun viikon ikäisenä. Se oli vain alkusoitto surulliselle menetysten sarjalle, jonka myötä voin vain jättää hyvästit sekä Santtulan katalakasvatuksen historialle että tulevaisuudelle.
Tosin seuraava ikävä tapaus oli äitini kaatuminen ja reisiluun murtuminen reilu viikko Quickstepin jälkeen. Tarkoitus oli, että omat vanhat koirani elelevät hänen kanssaan maalla Ikaalisissa penturumban ajan ja minä keskityn pentuihin/nuoriso-osastoon ja Kiraan Ruovedellä. Eräänä iltana tuli sitten soitto, joka pisti suunnitelmat uusiksi. Äiti joutui viikkokausiksi sairaalaan, eikä toipuminen kotikuntoon tk:n vuodeosastolla ilman mitään kuntoutusta vaikuttanut ollenkaan varmalta. Vaikeuskerroin pentujen kanssa lisääntyi lähes ylivoimaiseksi. Naapuriavulla selvittiin. Ajoin päivittäin edestakaisin Ikaalisten ja Ruoveden väliä (liki 80 km, iso osa matkasta surkeaa soratietä) huolehtien kahdesta laumasta sekä tietysti pentujen katsojista. Naapuri oli Kiran ja pentujen kanssa yöt ja aamut, minä Ikaalisissa omien neljän (Ossi, Miisa, Viivi ja Naava) koiran kanssa. Iltapäivällä ajoin Ruovedelle pentuja hoitamaan ja puolenyön paikkeilla takaisin. Nukkuminenhan on yliarvostettua. Jossakin välissä kävin sitten aina tk:ssa äitiä katsomassa.
Samaan aikaan äidin onnettomuuden kanssa myös tulevaisuuden toivoni Maisa (Santtulan Palma A/A 0/0 0/0) sairastui. Ensin hoidettiin keuhkokuumeena, mutta eläinlääkärin vaihdon myötä karmea totuus paljastui. Maisalla oli joku mystinen, äärimmäisen harvinainen autoimmuunisairaus, jonka lopullinen diagnoosi jäi arvailujen varaan. Trombosytopenia? Joka tapauksessa nuorten narttujen juttu, juoksu saattaa laukaista, ja Maisallehan sitten kävi juuri näin. Parin viikon toivon ja epätoivon raastavien päivien jälkeen kaikki keinot oli käytetty, oli pakko luovuttaa. Musertava tilanne!
Tässä vaiheessa joillakin besserwissereillä olikin jo enemmän tietoa kuin yhdelläkään eläinlääkärillä, jotka Maisaa hoitivat (tai pentuja siruttivat ja tarkastivat). Perinnöllistä! Ja ehdottomasti yhteydessä Quickstepin kuolemaan (ehkä jopa äitini lonkkamurtumaan?) Eläinlääkäreiden mukaan todella harvinainen juttu, muutama tapaus Etelä-Suomen suuressa 24/7 eläinsairaalassa Univet (Vethaus) Hattulassa vuodessa, "mutta aina joku selviää". Toverituomioistuin tietää kuitenkin tietenkin paremmin. Perityminen on tietysti hiukan hankalaa senkin vuoksi, että nartut kuolevat tähän hyvin nuorina parin ensimmäisen juoksun sysääminä, niistä ei tule jalostuskoiria.
Muutaman viikon äiti-, pentu-, Maisa-, Ikaalinen-, Ruovesi- ja ajorumban jälkeen loma loppui ja pennut lähtivät maailmalle. Äiti kotiutettiin (halusi itse kotiin) todella surkeassa ja pärjäämättömässä kunnossa. Ajorumba siis jatkui, kuljin töihin Ikaalisista ja huolehdin äidistä. Illat paperitöitä, kuten tähän työhön kuuluu. Ossin päivät alkoivat tulla täyteen ja eräänä aamuna aikaisin töihin lähtiessäni se ei enää tahtonut tulla ulos. Oli tullut aika tehdä todella raskas päätös. Kuusitoista vuotta ja kuukausi yhteistä matkaa, nyt oli tultu lähtöterminaaliin.
Onneksi sentään Q-ukoilla kaikki oli hyvin.
Syksy ja talvi meni pitkää työpäivää tehdessä, ja ajellessa.
Seuraavana kevättalvena hiihtolomalla ajelin Ouluun tapaamaan kahta Q-ukkoa ja Kiraa. Kira oli ehkä vähän tavanomaista vaisumpi ja venytteli välillä "rukousasennossa" etupää maassa. Omistaja sanoi soittaneensakin aamulla päivystykseen, mutta siellä ei pidetty niinkään kiireellisenä tapauksena. Vietettiin mukava päivä Pardon ja Timmyn kanssa.
Seuraavalla viikolla tuli ikävä puhelu Kiran omistajalta. Lääkärissä oli käyty ja ultrassa näkyi jotain epämääräistä ylävatsassa. Eläinlääkäriaseman asiantuntija oli kuitenkin lomalla, lisätietoa sitten seuraavalla viikolla. Syytä huoleen kuitenkin oli. Matkaan kovat kipulääkkeet.
Kira kipuili, mutta lääkkeiden turvin meni paremmin ja se vietti vielä viimeisen sunnuntainsa Pardo-poikansa kanssa metsässä leikkien. Maanantaina tutkittiin tarkemmin, avattiin vatsa ja todettiin, että ylävatsan kasvain oli kietoutunut mm. aortan ympärille. Kira lähti leikkauspöydältä autuaammille paimennuslaitumille, alle nelivuotiaana. Neljäs minulle äärimmäisen tärkeä koira noin puolessa vuodessa.
Seuraavaan luopumiseen menikin sitten taas puolisen vuotta. Miisa (12,5 v.) eli tosi pirteän ja iloisen kesän, mökkeili ja osallistui mm. naapurintädin viisikymppisille, jotka kestivät aamuun asti. Kun minulla taas työt alkoivat ja siirryimme Viivin ja Naavan kanssa Ruovedelle, äiti (joka muuten kotona kuntoutui lähes tulkoon entiselleen ja pärjää edelleen mainiosti yksin omakotitalossaan) kertoi, että Miisa ikävöi meitä ja on vähän hiljainen. Meidän Ikaalisissa ollessa Miisa oli lähes yhtä pirtsakka kuin aina, ehkä jotain pientä väsymistä oli havaittavissa. Sitten jotain tapahtui ja kunto romahti. Miisa nukkui tuntikausia tosi sikeästi, heräsi ja meni ulos, kiersi siellä vauhdilla päämäärättömästi ympyrää eikä siihen oikein enää saanut kontaktia. Taas oli raskaan päätöksen aika.
Nyt kanssani siis asustavat enää Viivi ja Naava, parhaat kaverit. Kulunut aika on opettanut paljon paitsi elämän oikullisuudesta ja koiraharrastuksen ikävästä puolesta, myös ihmisistä. Lopulta aika harvassa ovat ne, jotka oikeasti välittävät, tukevat ja ymmärtävät, silloin kun oma jaksaminen on hyvin vähissä. Selkäänpuukottajia kyllä löytyy.
Meillä ei siis ole pentusuunnitelmia, eikä mitään muitakaan suunnitelmia. Minulle on tehty selväksi, että näyttelyharrastus on naurettavaa ja on väärin, että "pakotan" (=suosittelen) kasvattini näyttelykäyntiin. Lonkkakuvautan väärässä iässä jne.(Mikä on oikea ikä?) Q-ukkojen kohdalla olen luopunut "kasvattajaohjauksesta". Ehkä on hyväksi katalakasvatukselle Suomessa, että näyttelyissä ei käydä eikä koiria kuvata?
Toiveissa on, että saan pitää tuon katalakaksikon ilonani vielä piiitkään. Yritän olla sekaantumatta katala- tai mihinkään muihinkaan koirakuvioihin. Ollaan ihan kotona vain. Ei ärsytetä ketään ja toivottavasti saadaan olla rauhassa.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Hei, heinäkuutako jo mennään...?

Jaahas, kesä (ja loma) alkaa olla jo pitkällä, tosi paljon on tapahtunut kaikenlaista, mutta eipä ole tullut istutuksi koneen ääressä bloggaamassa. Tässä sateisen illan ratoksi välähdyksiä kesäkuulumisista...
Tänä vuonna jäi Armaat ajat laulamatta, sillä (koska kerrankin en ollut luokanvalvoja eikä ollut mitään pakollisia todistuksenjakokuvioita ohjelmassa) otin varaslähdön eli palkatonta virkavapaata kesälomalle ja auton nokka suunnattiin kohti Norjaa ja Drammenia. Naava nautiskelee ekinokokki-lääkitystä pitkän kaavan mukaan, ja ajattelin samoilla madotuksilla kiertää nuo lähinaapurit kaikki.
Samaan aikaan, kun Ruovedellä uusia ylioppilaita lakitettiin, Naava niiasi sertin, CACIBin ja ROPin ja tuli Norjan valioksi. Aurinko paistoi Norjassa, lakkiaisväellä oli ollut vähän ankeampaa säätä.
Paluumatkalla sunnuntaina poikettiin Alfred Nobelin museossa Karlskogassa (tämä pakollinen pysähtyminen laitettiin agendaan jo menomatkalla). Hieno paikka, tosi hyvä opas, suosittelen! Enpä ole tullut ajatelleeksi, että Nobel-palkinnon olemassaolo on oikeastaan todella monen sattumuksen summa.
Yövyimme Mariestadissa ja keli oli illalla lievästi sanoen kolea. Taisivat juosta Tukholman maratonia ennätyksellisen arktisissa olosuhteissa.

 Rento laivamatkustaja



 Alfred Nobelin työpöytä



Nobelin palkinnot


Uusi NO MVA kotimatkalla



Norjan-reissun jälkeen oli parin viikon työleiri Ikaalisissa: pihahommat ja mökin laittaminen kesäkuntoon harvointeineen, siivouksineen ja säätöineen. Ei yhtään tarvinnut ihmetellä, etteikö olisi ollut mitään tekemistä.
Viikkoa ennen juhannusta hain Kiran Oulusta mammalomailemaan, ja niissä merkeissä on sitten elelty siitä lähtien.
Suomen suven juhlapäivänä, juhannuspäivänä, Suomen lippujen komeasti liehuessa Kira synnytti kuusi potraa poikaa. Santtulan Q-ukot :) Aika ihmeellistä, kolmessa viime pentueessa (vuodesta 2008) meillä on syntynyt 18 pentua, joista 17 on uroksia :) Ja jos mukaan otetaan vaikka näitä edellinenkin pentue (syntynyt 2005), saldo on 21 urosta ja 3 narttua.







Kaikki näytti olevan hyvin, Q-ukot kasvoivat tasaisesti. Seuraavana perjantaina lähdin Lapin-reissulle Naavan kanssa ja pennuille tuli hoitajaksi naapurin täti (ja Herra Töpönen).
Meillä oli aivan mahtava majapaikka Lohijärvellä. Nähtiin keskiyön aurinko, saatiin tosi hyvää ruokaa Ravinteli Nälkäisessä hauessa, nähtiin poroja (vähän liiankin lähellä auton nokkapeltiä). Naava voi ulkoilla vapaana ja muutenkin palvelu oli parasta mahdollista. Vain hyttysiä oli enemmän kuin tarpeeksi.
 Aamulla näytti sateiselta, nokka kohti Ruotsia ja Gällivarea. Sade paheni koko ajan ja kun vihdoin oli Naavan vuoro, satoi koko lailla kaatamalla. Ei haitannut, märän emännän kohmeiseen käteen työnnettiin litimärkä valioruusuke :) Siinä tuli kolme valioarvoa samalla kastumisella: inttivalio C.I.B, Pohjoismainen valio POHJ MVA ja sitten se Ruotsin valio SE MVA.
Paluumatka ajettiin vähän pidempää "maisemareittiä", mutta kaatosateessa maisemat olivat vähän vaisuja. Onneksi onnistuttiin väistelemään tiellä olevat porot. Ennen Lohijärveä poikettiin vielä Aavasaksan laella huikeita maisemia katselemassa. 


 Naava Lohijärven rannalla



 Lohijärven rantaa...oliskohan vedenpinta ollut joskus korkeammalla...



 Naava



Keskiyön aurinko



Keskiyön aurinko Lohijärvellä



 Pilvet matalalla Gällivaressa, mutta lunta näkyvissä kuitenkin



Naava Aavasaksalla



Miksi korkeusero ei näy valokuvassa?



Aavasaksa


Sunnuntaina oli vuorossa Rovaniemen näyttely. Siellä oli Lapin-lomalainen Maisakin mukana :) Maisalle ERI, vähän piti vielä kiskoa naapurikehän suuntaan. Naavalle CACIB ja ROP. Sitten kotimatkalle.
Pysähdys Ranuan eläinpuistossa ihmettä eli vielä nimetöntä jääkarhun pentua katsomassa. Se nukkua köllötteli altaan reunalla tyytyväisenä äiskänsä kanssa.

Puiston portti



Tunturipöllö



Äiti ja poika



Tassut...ja kynnet



Äiskä jaksoi vähän kiinnostua ihmisistäkin




Kotimainen karhu oli aktiivinen




 Iltapäivällä tuli ikävä puhelu pennunhoitajalta. Pennuista nuorin, Quickstep, oli kasvanut lauantaina vain 10 grammaa ja sunnuntaina kieltäytynyt syömästä kokonaan ja alkanut laihtua. Hengitys oli käynyt raskaaksi ja Tampereelle päivystykseen oli soitettu. Eläinlääkäri oli antanut ohjeeksi pakkoruokkia. Tuon ikäisellä pennulla voi olla kuulemma mikä vain ja sen auttamiseksi on kovin vähän tehtävissä. Voi olla keuhkotulehdus tai mikä vain. Oulusta ostettiin Nutri Plus -geeliä ja tultiin aika haipakkaa kotiin nollan pysähdyksen taktiikalla, välillä tielle ryntääviä hirviä väistellen.
Kotona oltiin kahdelta. Neljään asti huseerattiin Quickstepin kanssa. Laitoin kellon soimaan soittaakseni Ruoveden eläinlääkärille heti kahdeksalta aamulla. Heräsin vähän ennen seitsemää ja kävin katsomassa pentuja. Quickstep hengitti raskaasti ja otin sen hetkeksi syliin lämpimään. Sitten ajattelin torkahtaa vielä hetken ja laitoin pennun takaisin pentulaatikkoon. Vähän kello seiskan jälkeen havahduin kolinaan: Kira seisoi olohuoneen kukkapöydällä viherkasvien seassa. Päästin sen ulos ja se kiersi kaikki pihan puskat ja kukkaistutukset. Tultiin sisälle ja mentiin katsomaan pentuja: Quickstep oli jättänyt meidät :( Kira varmaankin etsi paikkaa, mihin pikkuisen kantaa.
Raskain mielin lähdin Ikaalisiin hautaamaan pikkuista suosikkipoikaani, ainoaa, joka oli jo nimetty ja joka ahnaasti imiessään tipahti jo kertaalleen pentulaatikon ulkopuolelle. Siellä se nyt lepää kantaäitinsä (isänäidinisänäidin) Jojon vieressä turvassa. Tosi surullista!
Muut Q-ukot voivat mainiosti ja kasvavat silmissä. Syntymäpaino on yli nelinkertaistunut, silmät ovat auenneet ja ukot kuulevat myös, kun niille juttelen. Pentulaatikosta kiivetään välillä ulos. Tästä se vauhti alkaa vähitellen kiihtyä.
 Monenmoista kivaa ja ikävää on mahtunut tähän kesään. Ainakaan ei ole hetkeäkään tekemisen puutetta.




maanantai 16. huhtikuuta 2012

Tallinn Winner 2012

Viikonloppu oli taas ohjelmaa täynnä. Lauantaina vein Viivin hoitoon Ikaalisiin, otin Naavan suoraan kurapeltolenkiltä autoon, käväisin matkalla juhlissa ja ajoin illalla Vantaalle hotelliin. Sunnuntaiaamuna oli aikainen herätys aamuviideltä, suuntana Tallinna ja Winner 2012 -näyttely. Mukaan lähtivät myös naapurin Herra Töpönen (Santtulan Nemo) ja Perro (Santtulan Perro) .
Koirat matkustivat laivamatkan autossa, mammat nauttivat aamiaista. Tallinnassa sitten todettiin, että mikään mukana olleista kolmesta navigointilaitteesta ei löytänyt itseään kartalle, joten etsiydyttiin perille ihan perinteisellä tavalla, ja oltiin Saku Suurhallissa oikein hyvissä ajoin.


Kehä oli vähän myöhässä, mutta mikäs sinä oli odotellessa.



 Ja hyväähän kannattaa odottaa: Perro sai kolmannen junnuserttinsä ja tuli Viron junnuvalioksi sekä parhaana uroksena pokkasi sekä Tallinn Junior Winner ja Tallinn Winner -tittelit. Herra Töpönen sai sertin ja CACIBin ja tuli Viron valioksi.




Naavasta tuomari Ilona Onstenk-Schenk tykkäsi kovasti. Hän sanoi siinä Naavaa tutkiessaan, että hän on usein ollut Espanjassa kataloita arvostelemassa, tämä on aivan excellent! Naavakin sai sertin ja CACIBin ja tuli siis Viron valioksi, bonuksena Tallinn Winner -2012 -titeli. Lopuksi Naava kiersi vielä kehän Perron kanssa ja oli ROP.
Ryhmäkisat vähän venyivät, mutta kannatti odottaa. Kokoontumiskehässä tuomari, sama joka arvosteli rodun, kävi pikaisesti taputtamassa Naavaa päähän, ei juoksuttanut, ei edes vilkaissut sen koommin. Kuvittelin tämän ryhmäkisan jäävän mieleen lähinnä sitä, että minut määrättiin juoksemaan kehän porukan ensimmäisenä. Kerrankin katala on kärjessä :)



Saatiin odotella vielä hyvä tovi. Onneksi ei ollut kiire laivalle. Lopulta tuli ykkösryhmän vuoro ja päästiin liikkeelle.
Hämmästys oli suuri, kun tuomari viittasi Naavan valitsemansa kahdeksan parhaan joukkoon.




 Sitten tuomari kävi kättelemässä ja ajattelin, että meidät jonon ensimmäisenä käteltiin juuri ulos. Mutta ei, seuraavaksi kutsuttiin kehän keskelle neljä sijoittujaa ja muille kiitos. Naava oli valittujen joukossa!




Siinä oli mammalla hengästyttävä paikka yrittää pysyä vauhdilla liikkuvien kilpakumppaneiden perässä. Piti vähän kaarteissa oikaista:)  Ilmeisesti tuomari oli jo rotukehässä päättänyt huomioida Naavan ryhmäkilpailussa ja päädyimme lopulta vihreälle matolle sijalle neljä.




Tosi hienoa, että joskus myös katala noteerataan runsaslukuisessa ykkösryhmässä. Yleensä se on harvinaisempien rotujen kohdalla kierros ja ulos, kiitos kun jaksoitte odottaa. Tulin juuri ajatelleeksi, että Tallinna on ollut hyvä paikka meikäläiselle: edellisen (ja ainoan aikasemman) kerran olin siellä Ossi-papan kanssa vuonna 1998 ja silloinkin sijoituttiin ryhmässä, silloin RYP-5. Kotimaassa ryhmäkehiä on koluttu vuosien saatossa aika monta kertaa ja sijoittumisprosentti on aika paljon huonompi kuin Tallinnan 100 %...muttei 0 kuitenkaan :) Naavalle kerta ei ollut ensimmäinen, se on kertaalleen voittanut pentunäyttelyssä ykkösryhmän ja kerran ollut toinen. Kerran se on junnuna valittu seitsemän parhaan joukkoon, mutta kätelty ulos kalkkiviivoilla.
Mutta tulipahan taas todistettua, että käytännössä suoraan keväiseltä rapapellolta otettuna ja muutaman vedon verran päivän aikana harjalla sipaistuna, lyllertävän tädin esittämänä (ei siis minihametta ja korkokenkiä) voi myös menestyä. Ei tarvitse tuntikausia pestä ja puunata, nyppiä ja föönata, tai sukia  tulikuumalla suoristusraudalla tai sumuttaa suut silmät täyteen kemikaaleja. Eikä tarvitse ilahtua tuomarin tarjoamasta huomiosta...riittää, että sietää :)
Kotona olin puoli kahden huikkeilla yöllä. Aamulla oli vähän väsy lähteä töihin, mutta erittäin onnistunut viikonloppu kaiken kaikkiaan!

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Vihdoinkin!

Vihdoinkin kevät! Vihdoinkin tyttöjen juoksut ohi!
Viivi ja Naava päättivät tyypillisesti ajoittaa juoksunsa peräkanaa, ja riemua on riittänyt. Varsinkin Ossi-papan rauha on häiriintynyt pahasti. Se tekee millintarkkaa työtä ulkona etsiessään herkkupissaläikkiä, ja öisin sitten itkettää.
Mielenkiintoista on ollut myös lenkkeily Ruovedellä, täällä kun tulee vastaan tai pihoista perään  ryntää kahleet katkoen tai yli aitojen jos minkälaista turjaketta. Naapuruston samojediuroksen taas eräänä päivänä otin kiinni kotiin palautusta varten, se kun karkasi pihastaan narusta Viivin perään ja tuli mukana kotipihaani saakka. Onneksi silloin Viivin juoksu oli jo ohi...enkä aikaisemmista kokemuksista viisastuneena kulje sielläpäinkään juoksuisen nartun kanssa. Kerranhan tämä sama innokas ja periksi antamaton kosiomies ryntäsi etuovesta sisälle, kun avasin oven. Muutenkin aina välillä ihmetyttää, miten suurpiirteisesti ihmiset koiriensa tontilla/hallinnassa pysymisestä huolehtivat. Varsinkin Naavan kohdalle on osunut tarpeettoman monta päin ryntäävää ja räyhäävää irtokoiraa. Eipä se paljon naurata, kun kuljet pikkupentu hihnassa kävelytiellä  ja pihasta ryntää rottweiler räyhäämään sentin päähän. "Se on ihan kiltti!" Just.
No, Ikaalisissa saamme lenkkeillä ihan vapaasti :)



Siellä kotipihasta rantaan päin on aurattu ihan oma polku. Viikonlopulla tosin oikein varovasti edeten oli jopa hankikantokeli.



Viivi on varmasti jotakin sukua saukoille, sen lempihommaa on mäenlasku. Yleensä sitä harrastetaan takapihan rinteessä tai muuten vain sopivassa lumikasassa. Jäähallin takana jo heti alkusyksystä (ja myöhään keväällä) oleva lumikasa vetää puoleensa satojen metrien päästä. Mutta paremman puutteessa ihan tien penkkakin käy.



Nyt Naavan juoksun innoittamana on aloitettu myös tanssiharjoitukset.








video

Mutta kevättä kohti tässä mennään. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun koirat saivat itsensä kuraisiksi lenkillä. Katuojat juoksee :) Pian ollaan siinä vaiheessa vuotta, että töissä iskee paniikki: ehditäänkö ??

maanantai 27. helmikuuta 2012

Sawossa

Siinäpä tuli suoritettua talviloman lomaosuus pikakelauksena lauantaina. Perjantaina heti töiden jälkeen nokka kohti Kuopiota, aamulla muikkukukko kauppahallista ja sitten Tuusniemelle näyttelyyn. Naavahan täytti vähän ennen joulua kaksi vuotta ja sitä viimeistä, AVO-luokan serttiä oltiin vailla.
Heti alkajaisiksi oli näyttelypaikalla iloinen yllätys: toinen kehää kiertävä katala oli Naavan vaari Hugo :) JES! Oli tosi mukava nähdä vetreä kymmenvuotias emäntineen.




Kerrankin mentiin kehään niin "naturel", ettei edes kaivettu harjaa repusta koko päivänä. Hihna vaihdettiin Hurtan heijastimesta vähän sirompaan, ja sitten menoksi. Naava käyttäytyi ihan jees, mitä nyt vähän piti  hyppiä mammaa päin. Saatiin, mitä haettiin, sertti avo-luokasta (moneskohan se oli kaiken kaikkiaan?) ja Naavasta tuli FI MVA. Hugo esiintyi hienosti, liikkuu ikäisekseen aivan uskomattoman vaivattomasti ja oli ansaitusti ROP ja ROP-VET.



Ryhmäkilpailuja ja Hugon esiintymistä odotellessa kannustusjoukot (Herra Töpönen ja Naava sekä Hugo itse emäntineen siis) lähtivät luostarikierrokselle. Ensin käytiin Lintulassa, sitten Valamossa kahvilla ja tietysti tekemässä pakolliset tuliaisostokset. Naavan valioitumista ja tulevia Miisan synttäreitä silmällä pitäen ostin pullon Valamon Vaeltajaa sekä mallaslimpun. Nam.










Ryhmäkilpailuissa tuomari pysähtyi Hugon kohdalla tavallista pidempään. Ykkösryhmän tunnetusti kovassa kisassa käveli vielä ohi, mutta veteraanikehässä Hugo valittiin jatkoon seitsemän parhaan joukkoon. WAU! Nahkapäätöksenä tuomari sijoitti kaksi terrieriä ja kaksi paimenkoiraa, joista nahkacollien oli sijoittanut myös ykkösryhmässä kakkoseksi, Hugo siis käteltiin ulos. Mutta hieno esiintyminen ja upea katala!!!


video 


Sitten lähdettiin kohti kotia. Lumipyry alkoi Jyväskylän kohdilla, sakeni vain kotia kohti. Väsyneinä mutta onnellisin oltiin kotona kymppiuutisten ainaan. Aika tiivistetyssä muodossa mukava lomakokemus.          
Loppuloma meneekin sitten Ikaalisissa touhutessa.