Hei, heinäkuutako jo mennään...?

Jaahas, kesä (ja loma) alkaa olla jo pitkällä, tosi paljon on tapahtunut kaikenlaista, mutta eipä ole tullut istutuksi koneen ääressä bloggaamassa. Tässä sateisen illan ratoksi välähdyksiä kesäkuulumisista...
Tänä vuonna jäi Armaat ajat laulamatta, sillä (koska kerrankin en ollut luokanvalvoja eikä ollut mitään pakollisia todistuksenjakokuvioita ohjelmassa) otin varaslähdön eli palkatonta virkavapaata kesälomalle ja auton nokka suunnattiin kohti Norjaa ja Drammenia. Naava nautiskelee ekinokokki-lääkitystä pitkän kaavan mukaan, ja ajattelin samoilla madotuksilla kiertää nuo lähinaapurit kaikki.
Samaan aikaan, kun Ruovedellä uusia ylioppilaita lakitettiin, Naava niiasi sertin, CACIBin ja ROPin ja tuli Norjan valioksi. Aurinko paistoi Norjassa, lakkiaisväellä oli ollut vähän ankeampaa säätä.
Paluumatkalla sunnuntaina poikettiin Alfred Nobelin museossa Karlskogassa (tämä pakollinen pysähtyminen laitettiin agendaan jo menomatkalla). Hieno paikka, tosi hyvä opas, suosittelen! Enpä ole tullut ajatelleeksi, että Nobel-palkinnon olemassaolo on oikeastaan todella monen sattumuksen summa.
Yövyimme Mariestadissa ja keli oli illalla lievästi sanoen kolea. Taisivat juosta Tukholman maratonia ennätyksellisen arktisissa olosuhteissa.

 Rento laivamatkustaja

 Alfred Nobelin työpöytä

Nobelin palkinnot

Uusi NO MVA kotimatkalla



Norjan-reissun jälkeen oli parin viikon työleiri Ikaalisissa: pihahommat ja mökin laittaminen kesäkuntoon harvointeineen, siivouksineen ja säätöineen. Ei yhtään tarvinnut ihmetellä, etteikö olisi ollut mitään tekemistä.
Viikkoa ennen juhannusta hain Kiran Oulusta mammalomailemaan, ja niissä merkeissä on sitten elelty siitä lähtien.
Suomen suven juhlapäivänä, juhannuspäivänä, Suomen lippujen komeasti liehuessa Kira synnytti kuusi potraa poikaa. Santtulan Q-ukot :) Aika ihmeellistä, kolmessa viime pentueessa (vuodesta 2008) meillä on syntynyt 18 pentua, joista 17 on uroksia :) Ja jos mukaan otetaan vaikka näitä edellinenkin pentue (syntynyt 2005), saldo on 21 urosta ja 3 narttua.

Kaikki näytti olevan hyvin, Q-ukot kasvoivat tasaisesti. Seuraavana perjantaina lähdin Lapin-reissulle Naavan kanssa ja pennuille tuli hoitajaksi naapurin täti (ja Herra Töpönen).
Meillä oli aivan mahtava majapaikka Lohijärvellä. Nähtiin keskiyön aurinko, saatiin tosi hyvää ruokaa Ravinteli Nälkäisessä hauessa, nähtiin poroja (vähän liiankin lähellä auton nokkapeltiä). Naava voi ulkoilla vapaana ja muutenkin palvelu oli parasta mahdollista. Vain hyttysiä oli enemmän kuin tarpeeksi.
 Aamulla näytti sateiselta, nokka kohti Ruotsia ja Gällivarea. Sade paheni koko ajan ja kun vihdoin oli Naavan vuoro, satoi koko lailla kaatamalla. Ei haitannut, märän emännän kohmeiseen käteen työnnettiin litimärkä valioruusuke :) Siinä tuli kolme valioarvoa samalla kastumisella: inttivalio C.I.B, Pohjoismainen valio POHJ MVA ja sitten se Ruotsin valio SE MVA.
Paluumatka ajettiin vähän pidempää "maisemareittiä", mutta kaatosateessa maisemat olivat vähän vaisuja. Onneksi onnistuttiin väistelemään tiellä olevat porot. Ennen Lohijärveä poikettiin vielä Aavasaksan laella huikeita maisemia katselemassa. 

 Naava Lohijärven rannalla

 Lohijärven rantaa...oliskohan vedenpinta ollut joskus korkeammalla...

 Naava

Keskiyön aurinko

Keskiyön aurinko Lohijärvellä

 Pilvet matalalla Gällivaressa, mutta lunta näkyvissä kuitenkin

Naava Aavasaksalla

Miksi korkeusero ei näy valokuvassa?

Aavasaksa


Sunnuntaina oli vuorossa Rovaniemen näyttely. Siellä oli Lapin-lomalainen Maisakin mukana :) Maisalle ERI, vähän piti vielä kiskoa naapurikehän suuntaan. Naavalle CACIB ja ROP. Sitten kotimatkalle.
Pysähdys Ranuan eläinpuistossa ihmettä eli vielä nimetöntä jääkarhun pentua katsomassa. Se nukkua köllötteli altaan reunalla tyytyväisenä äiskänsä kanssa.

Puiston portti

Tunturipöllö

Äiti ja poika

Tassut...ja kynnet

Äiskä jaksoi vähän kiinnostua ihmisistäkin

Kotimainen karhu oli aktiivinen




 Iltapäivällä tuli ikävä puhelu pennunhoitajalta. Pennuista nuorin, Quickstep, oli kasvanut lauantaina vain 10 grammaa ja sunnuntaina kieltäytynyt syömästä kokonaan ja alkanut laihtua. Hengitys oli käynyt raskaaksi ja Tampereelle päivystykseen oli soitettu. Eläinlääkäri oli antanut ohjeeksi pakkoruokkia. Tuon ikäisellä pennulla voi olla kuulemma mikä vain ja sen auttamiseksi on kovin vähän tehtävissä. Voi olla keuhkotulehdus tai mikä vain. Oulusta ostettiin Nutri Plus -geeliä ja tultiin aika haipakkaa kotiin nollan pysähdyksen taktiikalla, välillä tielle ryntääviä hirviä väistellen.
Kotona oltiin kahdelta. Neljään asti huseerattiin Quickstepin kanssa. Laitoin kellon soimaan soittaakseni Ruoveden eläinlääkärille heti kahdeksalta aamulla. Heräsin vähän ennen seitsemää ja kävin katsomassa pentuja. Quickstep hengitti raskaasti ja otin sen hetkeksi syliin lämpimään. Sitten ajattelin torkahtaa vielä hetken ja laitoin pennun takaisin pentulaatikkoon. Vähän kello seiskan jälkeen havahduin kolinaan: Kira seisoi olohuoneen kukkapöydällä viherkasvien seassa. Päästin sen ulos ja se kiersi kaikki pihan puskat ja kukkaistutukset. Tultiin sisälle ja mentiin katsomaan pentuja: Quickstep oli jättänyt meidät :( Kira varmaankin etsi paikkaa, mihin pikkuisen kantaa.
Raskain mielin lähdin Ikaalisiin hautaamaan pikkuista suosikkipoikaani, ainoaa, joka oli jo nimetty ja joka ahnaasti imiessään tipahti jo kertaalleen pentulaatikon ulkopuolelle. Siellä se nyt lepää kantaäitinsä (isänäidinisänäidin) Jojon vieressä turvassa. Tosi surullista!
Muut Q-ukot voivat mainiosti ja kasvavat silmissä. Syntymäpaino on yli nelinkertaistunut, silmät ovat auenneet ja ukot kuulevat myös, kun niille juttelen. Pentulaatikosta kiivetään välillä ulos. Tästä se vauhti alkaa vähitellen kiihtyä.
 Monenmoista kivaa ja ikävää on mahtunut tähän kesään. Ainakaan ei ole hetkeäkään tekemisen puutetta.

Tallinn Winner 2012

Viikonloppu oli taas ohjelmaa täynnä. Lauantaina vein Viivin hoitoon Ikaalisiin, otin Naavan suoraan kurapeltolenkiltä autoon, käväisin matkalla juhlissa ja ajoin illalla Vantaalle hotelliin. Sunnuntaiaamuna oli aikainen herätys aamuviideltä, suuntana Tallinna ja Winner 2012 -näyttely. Mukaan lähtivät myös naapurin Herra Töpönen (Santtulan Nemo) ja Perro (Santtulan Perro) .
Koirat matkustivat laivamatkan autossa, mammat nauttivat aamiaista. Tallinnassa sitten todettiin, että mikään mukana olleista kolmesta navigointilaitteesta ei löytänyt itseään kartalle, joten etsiydyttiin perille ihan perinteisellä tavalla, ja oltiin Saku Suurhallissa oikein hyvissä ajoin.

Kehä oli vähän myöhässä, mutta mikäs sinä oli odotellessa.



 Ja hyväähän kannattaa odottaa: Perro sai kolmannen junnuserttinsä ja tuli Viron junnuvalioksi sekä parhaana uroksena pokkasi sekä Tallinn Junior Winner ja Tallinn Winner -tittelit. Herra Töpönen sai sertin ja CACIBin ja tuli Viron valioksi.

Naavasta tuomari Ilona Onstenk-Schenk tykkäsi kovasti. Hän sanoi siinä Naavaa tutkiessaan, että hän on usein ollut Espanjassa kataloita arvostelemassa, tämä on aivan excellent! Naavakin sai sertin ja CACIBin ja tuli siis Viron valioksi, bonuksena Tallinn Winner -2012 -titeli. Lopuksi Naava kiersi vielä kehän Perron kanssa ja oli ROP.
Ryhmäkisat vähän venyivät, mutta kannatti odottaa. Kokoontumiskehässä tuomari, sama joka arvosteli rodun, kävi pikaisesti taputtamassa Naavaa päähän, ei juoksuttanut, ei edes vilkaissut sen koommin. Kuvittelin tämän ryhmäkisan jäävän mieleen lähinnä sitä, että minut määrättiin juoksemaan kehän porukan ensimmäisenä. Kerrankin katala on kärjessä :)

Saatiin odotella vielä hyvä tovi. Onneksi ei ollut kiire laivalle. Lopulta tuli ykkösryhmän vuoro ja päästiin liikkeelle.
Hämmästys oli suuri, kun tuomari viittasi Naavan valitsemansa kahdeksan parhaan joukkoon.

 Sitten tuomari kävi kättelemässä ja ajattelin, että meidät jonon ensimmäisenä käteltiin juuri ulos. Mutta ei, seuraavaksi kutsuttiin kehän keskelle neljä sijoittujaa ja muille kiitos. Naava oli valittujen joukossa!

Siinä oli mammalla hengästyttävä paikka yrittää pysyä vauhdilla liikkuvien kilpakumppaneiden perässä. Piti vähän kaarteissa oikaista:)  Ilmeisesti tuomari oli jo rotukehässä päättänyt huomioida Naavan ryhmäkilpailussa ja päädyimme lopulta vihreälle matolle sijalle neljä.

Tosi hienoa, että joskus myös katala noteerataan runsaslukuisessa ykkösryhmässä. Yleensä se on harvinaisempien rotujen kohdalla kierros ja ulos, kiitos kun jaksoitte odottaa. Tulin juuri ajatelleeksi, että Tallinna on ollut hyvä paikka meikäläiselle: edellisen (ja ainoan aikasemman) kerran olin siellä Ossi-papan kanssa vuonna 1998 ja silloinkin sijoituttiin ryhmässä, silloin RYP-5. Kotimaassa ryhmäkehiä on koluttu vuosien saatossa aika monta kertaa ja sijoittumisprosentti on aika paljon huonompi kuin Tallinnan 100 %...muttei 0 kuitenkaan :) Naavalle kerta ei ollut ensimmäinen, se on kertaalleen voittanut pentunäyttelyssä ykkösryhmän ja kerran ollut toinen. Kerran se on junnuna valittu seitsemän parhaan joukkoon, mutta kätelty ulos kalkkiviivoilla.
Mutta tulipahan taas todistettua, että käytännössä suoraan keväiseltä rapapellolta otettuna ja muutaman vedon verran päivän aikana harjalla sipaistuna, lyllertävän tädin esittämänä (ei siis minihametta ja korkokenkiä) voi myös menestyä. Ei tarvitse tuntikausia pestä ja puunata, nyppiä ja föönata, tai sukia  tulikuumalla suoristusraudalla tai sumuttaa suut silmät täyteen kemikaaleja. Eikä tarvitse ilahtua tuomarin tarjoamasta huomiosta...riittää, että sietää :)
Kotona olin puoli kahden huikkeilla yöllä. Aamulla oli vähän väsy lähteä töihin, mutta erittäin onnistunut viikonloppu kaiken kaikkiaan!

Vihdoinkin!

Vihdoinkin kevät! Vihdoinkin tyttöjen juoksut ohi!
Viivi ja Naava päättivät tyypillisesti ajoittaa juoksunsa peräkanaa, ja riemua on riittänyt. Varsinkin Ossi-papan rauha on häiriintynyt pahasti. Se tekee millintarkkaa työtä ulkona etsiessään herkkupissaläikkiä, ja öisin sitten itkettää.
Mielenkiintoista on ollut myös lenkkeily Ruovedellä, täällä kun tulee vastaan tai pihoista perään  ryntää kahleet katkoen tai yli aitojen jos minkälaista turjaketta. Naapuruston samojediuroksen taas eräänä päivänä otin kiinni kotiin palautusta varten, se kun karkasi pihastaan narusta Viivin perään ja tuli mukana kotipihaani saakka. Onneksi silloin Viivin juoksu oli jo ohi...enkä aikaisemmista kokemuksista viisastuneena kulje sielläpäinkään juoksuisen nartun kanssa. Kerranhan tämä sama innokas ja periksi antamaton kosiomies ryntäsi etuovesta sisälle, kun avasin oven. Muutenkin aina välillä ihmetyttää, miten suurpiirteisesti ihmiset koiriensa tontilla/hallinnassa pysymisestä huolehtivat. Varsinkin Naavan kohdalle on osunut tarpeettoman monta päin ryntäävää ja räyhäävää irtokoiraa. Eipä se paljon naurata, kun kuljet pikkupentu hihnassa kävelytiellä  ja pihasta ryntää rottweiler räyhäämään sentin päähän. "Se on ihan kiltti!" Just.
No, Ikaalisissa saamme lenkkeillä ihan vapaasti :)

Siellä kotipihasta rantaan päin on aurattu ihan oma polku. Viikonlopulla tosin oikein varovasti edeten oli jopa hankikantokeli.

Viivi on varmasti jotakin sukua saukoille, sen lempihommaa on mäenlasku. Yleensä sitä harrastetaan takapihan rinteessä tai muuten vain sopivassa lumikasassa. Jäähallin takana jo heti alkusyksystä (ja myöhään keväällä) oleva lumikasa vetää puoleensa satojen metrien päästä. Mutta paremman puutteessa ihan tien penkkakin käy.

Nyt Naavan juoksun innoittamana on aloitettu myös tanssiharjoitukset.

Mutta kevättä kohti tässä mennään. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun koirat saivat itsensä kuraisiksi lenkillä. Katuojat juoksee :) Pian ollaan siinä vaiheessa vuotta, että töissä iskee paniikki: ehditäänkö ??

Sawossa

Siinäpä tuli suoritettua talviloman lomaosuus pikakelauksena lauantaina. Perjantaina heti töiden jälkeen nokka kohti Kuopiota, aamulla muikkukukko kauppahallista ja sitten Tuusniemelle näyttelyyn. Naavahan täytti vähän ennen joulua kaksi vuotta ja sitä viimeistä, AVO-luokan serttiä oltiin vailla.
Heti alkajaisiksi oli näyttelypaikalla iloinen yllätys: toinen kehää kiertävä katala oli Naavan vaari Hugo :) JES! Oli tosi mukava nähdä vetreä kymmenvuotias emäntineen.

Kerrankin mentiin kehään niin "naturel", ettei edes kaivettu harjaa repusta koko päivänä. Hihna vaihdettiin Hurtan heijastimesta vähän sirompaan, ja sitten menoksi. Naava käyttäytyi ihan jees, mitä nyt vähän piti  hyppiä mammaa päin. Saatiin, mitä haettiin, sertti avo-luokasta (moneskohan se oli kaiken kaikkiaan?) ja Naavasta tuli FI MVA. Hugo esiintyi hienosti, liikkuu ikäisekseen aivan uskomattoman vaivattomasti ja oli ansaitusti ROP ja ROP-VET.

Ryhmäkilpailuja ja Hugon esiintymistä odotellessa kannustusjoukot (Herra Töpönen ja Naava sekä Hugo itse emäntineen siis) lähtivät luostarikierrokselle. Ensin käytiin Lintulassa, sitten Valamossa kahvilla ja tietysti tekemässä pakolliset tuliaisostokset. Naavan valioitumista ja tulevia Miisan synttäreitä silmällä pitäen ostin pullon Valamon Vaeltajaa sekä mallaslimpun. Nam.

Ryhmäkilpailuissa tuomari pysähtyi Hugon kohdalla tavallista pidempään. Ykkösryhmän tunnetusti kovassa kisassa käveli vielä ohi, mutta veteraanikehässä Hugo valittiin jatkoon seitsemän parhaan joukkoon. WAU! Nahkapäätöksenä tuomari sijoitti kaksi terrieriä ja kaksi paimenkoiraa, joista nahkacollien oli sijoittanut myös ykkösryhmässä kakkoseksi, Hugo siis käteltiin ulos. Mutta hieno esiintyminen ja upea katala!!!

 

Sitten lähdettiin kohti kotia. Lumipyry alkoi Jyväskylän kohdilla, sakeni vain kotia kohti. Väsyneinä mutta onnellisin oltiin kotona kymppiuutisten ainaan. Aika tiivistetyssä muodossa mukava lomakokemus.          

Loppuloma meneekin sitten Ikaalisissa touhutessa.                                                                               

Pakkasta!

Hui, kun on hyytävää! Pakko on ollut luovuttaa ja kävellä töihin. Ei juuri kannata viedä autoa päiväksi parkkikselle seisomaan, kun aamulla mittari huitoo -25 - -30 asteessa. Alimmillaan olen bongannut mittarista lukeman -30,9, mutta hämmästyttävää sekin, että lukema varsinkin aamuisin auringonnousun aikaan muuttuu koko ajan. Viime viikonloppuna auto kävi välillä lämpimässä tallissa sulamassa, sillä seurauksella, että kun piti lähteä hetken kuluttua Ikaalisiin, toinen takapyörä oli jumissa. Mutta pari eestaasliikettä, ja johan kulki.
Koiria ei pakkanen näy haittaavan yhtään. Varsinkin Naava viihtyy ulkona. Kämppä kylmenee, kun sitä ovi levällään yrittää suostutella tulemaan sisälle. Mutta nythän on pakkasten aika, ei olisi yhtään mukavaa tarpoa sohjossa tai sulatella nuoskalumipaakkuja karvoista. Aika pian jo alkaa kevätaurinko lämmittää :)

Ikaalisten pihassa nurmikonleikkausta saa kuitenkin vielä odottaa :)

Upea talvipäivä

Voikohan Suomen talvi tästä enää parantua? Aivan upea sää tänään, tosin aika kipakka pakkanen, mutta sehän on vain pukeutumiskysymys. Aamulenkille lähdettäessä mittari näytti -21,4, päivän mittaan on sitten keli lauhtunut. Hieno auringonpaiste, tuuleton ulkoilukeli, jes!
Viivi on juoksuineen sekoittanut lähipiirin. Ossi-pappa Ikaalisissa oli ulvonut pitkin yötä ja aamulla jo anivarhain vaatinut päästä ulos. Siinä pihan tutkimisessa kireässä pakkassäässä oli mennyt toista tuntia luminäytteitä Viivin eilisen vierailun jälkeen maistellen. Herra Töpönen ulvoo naapurissa eikä suostu syömään parhaimpiakaan herkkuja. Aamupäivällä tosin saivat Viivin kanssa pelehtiä portin läpi, ja Viivin mielestä ainakin etsikkoaika alkaa olla ohi, lopulta alkoi palaa päreet konttaavaan sulhaskandidaattiin. Naava on saanut toimia sijaiskärsijänä, Viivi on kovasti yrittänyt sille  opettaa, miten homma toimii.
Kamera jäi päivälenkillä kotiin, harmi. Juuri kauniimpia talvisia maisemia ei voi olla kuin tänään. Mutta samanlaista talvisäätä on luvassa koko viikoksi, ehkä jonakin päivänä näpit jäädytetään kuvia napsien.

Kaksikymmentä katala(a)vuotta

Tänä iltana tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun ensimmäinen katalani Kata Kataloniasta saapui Suomeen. Se oli katala numero 12 Suomessa, ensimmäinen hiekanvärinen narttu. Odotukset olivat korkealla. Siihen asti berni oli ollut se ainoa oikea koira, mutta jollakin katalalla tavalla rotu alkoi kiinnostaa, ja kun rabies-rajat murtuivat ja tuli mahdolliseksi tuoda koiria Espanjasta, monen onnellisen sattumuksen summana Castanea del Gran Kahnn asteli taloon ja sydämeen. Tutustuminen lentokentällä ei nyt ollut niin juhlallinen. Pentu matkusti yhdessä veljensä kanssa ja lentoboksi oli ripuloitu melko räävittömään kuntoon. Kasvattaja (Josefina Gomez-Toldra) toi pennut itse ja vaikka tuontimääräyksistä oli muistutettu monta kertaa, paperit eivät olleet kunnossa ja jouduimme odottelemaan tuntikausia rajaeläinlääkärin saapumista ja pentujen tarkistusta.
Vihdoin kotimatka saattoi alkaa. Ensimmäiseksi kotona pesu kirppushaampoolla ja seuraavana päivänä eläinlääkärin tarkastukseen Tampereelle.





  
Ja siitä se sitten lähti. Katalakorkeakoulu. Kata vei sydämeni...ja melkoisen summan rahaa...Toi tullessaan jotain unohtumatonta ja uskomamatonta sielujen sympatiaa sekä lopulta suuren surun ja murheen. Jouduin hyvästelemään Katan jo ennen kuin sen paperit lopulta saapuivat Espanjasta, alle kaksivuotiaana. Sillä oli kokkidioosi, inhottava alkueläin, jota myös joukkotuhoaseena käytetään, sekä ilmeisesti siitä johtuen sikaripunkki. Jatkuvaa lääkitsemistä, iho ruvella ja maha sekaisin. Lopulta petti maksa. Selvittämättä jäi, johtuiko se taudista vai rankoista lääkityksistä. Mutta sydän oli kultaa, vieläkin itkettää, kun Kataa muistelen.

 

 


Ja niin siinä kävi, että vaikka kuinka olin olevinani berni-ihminen, löysin vielä suuremman sielunkumppanuuden tämän erikoislaatuisen rodun parista. Nyt on menossa viides sukupolvi omia kasvattteja. Eikä ole tarvinnut miettiä rodun vaihtamista. Katan jälkeen tulleet katalat, kantanarttuni Jojo ja sen jälkeläiset nyt jo monessa polvessa siis ovat osoittaneet, että katala on tosi terve ja pitkäikäinen rotu. Olemuksessa on jotain kovasti itseäni miellyttävää.

  

Kata ja Jojo ehtivät viettää yhteistä aikaa vain puolisen vuotta, mutta Jojo sitten elikin liki 15,5-vuotiaaksi. Jojon ensimmäinen pentu Ossi (Santtulan Karlos), ensimmäisestä katalapentueestani on nyt 15 vuotta 6 kuukautta ja 7 päivää...ja sekosi tänään ihan kokonaan uuden espanjattareni Viivin juoksutuoksuista :)
Kuten myös naapurin Herra Töpönen....epätoivoista ulvontaa kuuluu aina välillä, mamma kun on töissä.
Kipakkaa pakkasta noin muuten. Käytiin mökillä lenkillä ja kuskasin äidin äänestämässä. Ikaalisiin ei jääty viikonloppua viettämään, koska juoksuhurmassa siellä ei olisi nukkunut kukaan. Metsäriehumisen jälkeen täällä Ruovedellä ainakin on nyt rauhallista.
Kerrankin on työpöytä tyhjä, ei yhtä ainoata tarkistettavaa paperia (HYVIN HARVINAISTA!). Ehkäpä huomenna vietän kerrankin vapaapäivän!